Uusi osa, vaikken uskonutkaan enää ikinä saavani tänne mitään järkevää. Minulla on niin paljon ihania ideoita ja ajatuksia mitä voisin tehdä tähän tarinaan, mutta kykyni eivät yksinkertaisesti riitä... Yritän tehdä jotain, mutta se ei onnistu. Silloin muutan kohtausta helpommaksi. Latasin äskön poseboxeja, jotka voivat olla tarpeellisia, jotan yritän parhaani.  Ensin ajattelin otsikoksi "Little romance" mutta sitten huomasin edellisen osan olleen "little prayer", joten se ei käynyt. Osassa on aivan liikaa kaikkea romanttisuutta. Ei ollut aluksi tarkoitus ja minulla ei ole enää mitään hajua minkä ikäisiä hahmot ovat. Jotain 16 vuoden pintaan.  Otsikko tekee kunniaa FF VIII pelille. Kiitos mielenkiinnostaXD Kuvia pienentäessä kuvanlaatuheikkeni valitettavan paljon. Ensiviikonloppuna Desuconiin ja Hyvää kesää!

Ja tietty tärkein unohtu... Piti sanoa, että tein tämän osan kokeilullisesti png muodossa ja printscreenillä. Jos haluaa takaisin vanhat pelin kameralla otetut ja jpg muotoset, niin sanoo. Voin tehdä kummalla vaan. Harmi kun nää vie niin paljon tilaa... Tuo alun jumppatuntikohtaus on tosi kauan sitten otettu. Se oli vain kokeiluni, joten laatu paranee sen jälkeen. (Ainakin omasta mielestäni:P)

 -Vielä kymmenen minuuttia ja saatte lähteä. Kyllä te jaksatte!

 Koulu oli loppumassa tämän viikon osalta ja oppilaat kuntoilivat kukin mieleisellään tavallaan.

 -Huoh, Melissä. Jos et jaksa hyppiä yhtään, niin minun on valitettavasti laitettava sinut kuntokuurille, opettaja naureskeli helteessä ja katseli hikisinä puurtavia oppilaita.
Melissa mutisi raivoissaan jotain vastaukseksi.

 -Puuh...

 -Sisko, miten voit? Ife kysyi huolissaan siskoltaan, joka oli ollut vain muutama päivä sitten kipeänä.

 -Hyvin, mutta en kauaa. Onneksi päästään pian... Barbara puuskutti.

...

"Voitte lopettaa..."

 -Ennen kuin päästän teidät viikonlopun viettoon, minulla on muutamalle asiaa, kuten myös kaikille, Nikki sanoi.

 -Olkaa ylpeitä kylästänne ja kantakaa sen sinistä tunnusväriä ylpeydellä ja Lara, minulla on asiaa...

-Te muut, toivottavasti näemme sadonkorjuujuhlissa!

 -Niin?
-Oletko kuullut mitään Lillithistä tai Spenceristä vähään aikaan?
-Näin eilen Spencerin kaupassa, mutta Lillithiä en ole koskaan tavannut. Vain nähnyt vilaukselta... Lara selitti.
-Olen hyvin huolissani, koska he eivät käy koulua. Tätä on jatkunut jo liian monta vuotta. Aluksi sen ymärsikin mutta ei enää. Haluaisin, että kävisit juttelemassa hänelle...

 -Anteeksi neiti opettaja, mutta minä, siskoni ja Lara voisimme kaikki mennä tapaamaan häntä. Ehkä hän tarvitsee ystäviä ja me voisimme puhua hänelle ja Spencerille. Eliza tuletko sinäkin? Barbara vilkaisi keinussa istuvaa ystäväänsä.

 -Olen liian väsynyt nyt ja heikottaa, jätän väliin, mutta sanokaa terveisiä, Eliza yritti hymyillä ja niisti siitepölystä tukkiintunutta nenäänsä:- Sitäpaitsi äitipuoli ei tykkää, jos en tule heti kotiin.
Elizan isä, oli työmatkallaan ollessaan tavannut korealaisen nuoren naisen, jonka oli sitten tuonut kotiinsa. Eliza piti hänestä.

...

 -No, tehdäänkö tänään jotain porukalla? Milo ehdotti virnistäen.
-Sori, mutta meillä on menoa, Barbara hymyili.

 -Entä sinä Lara? Tulet kai sinä ainakin meidän kanssa kaupungille? Milo kysyi jo vähän epätoivoisena.
-Heh, minäkin olen menossa Lillithille. Opettaja käski meidän puhua hänelle.
-Jaa...

 -No minä, Melissa, Eliza ja Harry ainakin mennään jos te tylsimykset leikitte opettajan lellikkiä, Milo tuhahti ja nosti nokkansa pystyyn.

 -Ikävä tuottaa pettymys, mutta minä menen kotiin, Eliza sanoi varovaisesti.
-Ihan sama, poika tiuskaisi ja juoksi pois.

-Ja taas kestää viikko ennen kuin voidaan puhua sille, Harry voivotteli ja vilkaisi Elizaa, joka nauroi hiljaa.

 -Ei se kauaa jaksa vihoitella, Barbara naureskeli heidän päästyään omalle polulleen.
-Niin, se tekee noin aina, Lara purskahti nauruun ja Barbara hymyili katsoessaan Laraa. Hän tiesi tytön ihastuneen Miloon.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 -Okei, perillä ollaan. Mitäs nyt? Barbara ihmetteli nähtyään Ravenien sinisen talon.
-Näetkö, he ovat kotona, Lara sanoi nähtyään Lillithin veljen Spencerin juoksevan heitä kohti.

 -Lara!!! Spencer huudahti.

 -Onko kaikki hyvin?
-Jos nyt niin voin sanoa, Spencer tuhahti.
-Mä lähen nyt, Ife kuiskasi ja lähti kotia päin.
-Älä eksy!

 -Miksi ette ikinä tule kouluun? Lara tiuskaisi masentuneesti. Häntä harmitti, ettei ollut ikinä saanut mahdollisuuttakaan tavata Lillithiä. Spencer oli sentään joskus käynyt koulussa.

 -Te ette ymmärrä. En voi tulla, sillä muuten Lillith voisi tehdä jotain arvaamatonta ja häntä ei saa millään tempulla kouluun.

-Hän vain istuu jossain tai ratsastaa. Muutosta on jo kolme vuotta, mutta hän ikävöi silti Lontooseen.
-Miten me muka voisimme auttaa? Barbara kysyi.
-En tiedä, mutta jotain on keksittävä.

-Spencer! Miksi hitossa raahaat tyttökavereitasi mun luo, saatte luvan touhuta jossain ihan muualla, Lillith tiuskaisi äkäisesti.
-Sisko, ymmärsit ihan väärin. Nämä tytöt ovat meidän luokalla. Olis tosi hyvä, jos saisit kavereita ja mikä toi vihjaus touhuumisesta oli? Spencer sanoi ilkikurisesti ja hymyilikin vähän.

-No joka tapauksessa häipykää hiton kuuseen, mitä mä tollasista pikku neideistä, jotka kävelevät joka paikkaan  heinot mekot päällä ja hiukset  hienosti laitettuna. Näytättte siltä ku olisitte menossa naamiaisiin, Lillith käänsi päätään.

-Lil, anna olla, Olette sanoi synkästi ja tyttö hiljeni.
-Olen todella pahoillani tuosta, hän nyt on mitä on. Tulkaaa ottamaan välipalaa.
Lara ja Barbara hymyilivät rouvalle ja seurasivat tätä sisälle.

Nuoria pyydettiin istumaan ja Olette laittoi kaikkien eteen piirakanpalat.
-Aika hienot kuteet Lillithillä, Barbara vitsaili.
-Hän ei välitä "siveellisyyssäännöistä" Spencer naurahti.

-Luulen, että totuus on se, että hän ikävöi Englantiiin jäänyttä poikaystäväänsä. Hän ei suostu unohtamaan.

-Kauheaa. Spencer muuten saanko kysyä jotain?
-Ole hyvä vaan.
-Miksi teillä kummallakin on viilto otsassa?
Spencer hiljeni.

-Apuaa... Barbara ajatteli ja jatkoi ääneen:- Ehehe, Lara nyt turpa kiinni, ei toisilta saa kysellä kaikenlaista.
-Ei se mitään, voin ihan hyvin... Spencer aloitti, mutta huoneeseen saapui synkkä mieshenkilö.

-Spencer... Spencerin isä KK sanoi vaativalla äänellä, joka vaati poikaa nyt pitämään suunsa kiinni.
-Olen pahoillani tytöt, KK sanoi ja tytöt nyökyttivät päitään.

-Ei se ole mitään kamalaa Barbara, älä pelkää.
-Juu en, on vain hassua kun teillä on samanlaiset.

-Spencer, en tiennytkään, että sinulla on kavereita kylässä, KK mutisi.
-Anteeksi jos häiritsemme, voimme kyllä mennä, Lara sanoi ja alkoi nousta tuolistaan.

-Ba, lähetään, hän kuiskasi Barbaralle:- Emme ole nyt toivottuja vieraita.
Barbara nyökkäsi.

-Ei älkää minusta välittäkö, KK naurahti.
-Isä! He ovat täällä auttamassa Lillithiä.
Miehen ilme muuttui:- Jaaha, vai niin. No onko hän saanut ystäviä?
-Ei, koska hän ei käy koulussa. Minusta teidän pitäisi vaatia häneltä sitä. Lara sanoi ja lähti ulos Barbara perässään.

-Huoh, hieman ahdistava tilanne. En voi uskoa, miten yhdellä katseella voi tehdä niin ahdistavan olon, Lara huokaisi.
-Ehkä se johtui hänen silmistään, ne oli aika oudon väriset. Barbara ehdotti.
-Ei, Spencerillä on samanlaiset silmät ja hän on oikein mukava.

-Moro vaan tytöt! Milo tervehti niin iloisesti, että tytöt unohtivat äsköisen vierailun.
-Ihana nähdä! Miksi et ole muiden kanssa kaupungilla? Lara ihmetteli.
-Ei ne jaksanu lähtee, joten ajattelin että oon teittien kaa, kai se käy? Milo naurahti pilke silmäkulmassaan.
-Toki!

-So, mitä tehdään?

-Voidaan mennä vaikka meille! Navetassa saadaan olla rauhassa ja voidaan pyytää vaikka enemmänkin väkeä! Barbara ehdotti ja mikäs siinä sitten.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

-Pihkura, että pitikin alkaa sataa, Barbara mutisi heidän juostessa kovaa vauhtia kaatosateessa:- Navetassa voidaan kuivatella.
-Okei, hyvä, Milo sanoi ja kovensi vauhtiaan.

-Harmi Lara, kun meidän kovalla vaivalla tehty kampaus meni ihan pilalle.
-Ei se mitään, se oli ehkä vähän liian hieno minulle, Lara hymyili.

...

-Whou! Teillä on hieno navetta! Milo ihasteli ja ystävykset istahtivat parven reunalle kuivaamaan märkiä vaatteitaan.
-Me ollaan täällä Barbaran kanssa aina kun sataa, jos ei sada, me ollaan meidän salaisessa paikassa, Lara naureskeli:- Kyllä säkin saat joskus tulla sinne. Mennään kaikki yhdessä!
-Vaikka.

-Oletteko te muuten kuullut sitä tivolista, joka on tulossa rautatien viereen ensi viikonloppuna? Barbara kysyi.
-Oikeestikko? Lara ilahtui:- Meidän on pakko mennä sinne vai mitä?
Barbara katseli hymyillen Laran innostuksesta loistavia silmiä. Jotkut eivät ikinä menetä lapseniloaan.
-Varmasti, eihän sitä voi jättää väliin.
-Mä en taida päästä, Me mennään käymään naapurikylässä. Ajateltiin ostaa uus hevonen, Milo kertoi, vaikka ei kukaan ollut häntä mukaan pyytänytkään.

-Keksin muuten hyvän sisäpuuhan! Poika virnisti niin hauskasti, ettei voinut olla huomaamatta pientä ilkikurisuutta hänen katseessaan.
-Pahoja aavistuksia, Barbara mutisi ja käänsi päänsä pois.
-Äläs nyt, Larakin haluaa pelata sitä, vai mitä? Milo sanoi ja katsoi merkitsevästi Laraan. Tyttö katseli kummaksuen:- No mikä se on?
-Pullonpyöritys.

-Lara, haluatko pelata sitä?
-En ole ikinä pelannut, mutta voisin kokeilla.
-Omalla vastuullasi.

-Oookei! En löytänyt tyhjää pulloa, joten otin tuollaisen kepin joka oli nurkassa, Barbara hymyili.
-Eli siis pulloa pyöritetään ja se johon osuu, valitsee totuuden tai tehtävän.

-Voinko aloittaa? Milo kysäisi.
-Hyvä on.

-Varokaa tytöt, olen hyvä tässä.
-Just joo, Barbara tokaisi:- Ei tässä voi olla hyvä tai huono.

*pyörii*
-Hahaa, se osui sinuun Lara! Milo huusi voitonriemuisena:- Sinun pitää valita, totuus vai tehtävä.
-Öh...tehtävä... Lara sanoi ujosti. Barbara ja Milo olivat kumpikin häntä vanhempia ja usein puhuivat asioista, joista Lara ei ymmärtänyt mitään. Isän helmassa kasvanut tyttö.

-Mutta ei mitään pahaa, Lara nauroi vaivaantuneesti.
-Joo, joo. Ihan vaan peruskamaa, Milo rauhoitteli.

-Barbara, taidat olla samaa mieltä Laran tehtävästä, Milo virnisti.
Barbara alkoi kikattamaan ja Lara valahti valkoiseksi.
-Kyllä se käy, siitä vaan Milo, Barbara nauroi kippurassa.
-Selvä, Lara. Sinun täytyy suudella minua!

-Mitä?! Tehän sanoitte, ettei mitään pahaa! Lara kauhistui.
-Lara rakas, paljon pahempiakin tehtäviä on olemassa, Milo sanoi ja nousi ylös. Poika otti Laraa kädestä ja kietoi käsivartensa tämän ympärille.

-Ei kestä kauaa, Milo totesi ja suuteli Laraa hellsti suulle. Tyttö muuttui täysin punaiseksi.

-Mikä on? Milo kysyi uteliaana.
Lara katsoi poikaa yhtaikaa hämillään ja onnellisena.

-Mutta älä Lara luule yhtään mitään enempää, ainakaan vielä, Milo sanoi ja irrottautui Laran otteesta. Poikakin muuttui punaiseksi.
-Lara, tulisitko mun kaa huomisilatana niihin sadonkorjuujuhliin? Milo kysyi varovaisesti ja käänsi katseensa pois Larasta.
-Tietty, jos isä päästää, Lara hymyili.
-Nähdään siellä! Milo heitti ja lähti kiipeämään alas portaita. Sadekin oli juuri lakannut.

-Barbara, minäkin lähden nyt, pitää kysyä isältä pääsenkö niihin juhliin ja alkaa olla myöhä, menen nukkumaan.
-Juu, hyvä. Minäkin olen ehkä tulossa sinne juhliin. Nähdään siellä!

...

Yhtäkkiä Barbara kuuli kolinaa takaansa.
-Mitä kävi? Hän ajatteli huolissaan.

-Lara?! Eihän sattunut? Milo kysyi kauhuissaan.
-Ei mitään hätää, kompastuin vain.

-Pystytkö kävelemään?
-Juu, mihinkään ei satu.

-Poskeen vain tuli naarmu...
-Ei hätää, minä saatan sinut.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------

-Tässäkö asut? Hieno paikka.
-Jep, Barbaran isä kunnosti tämän meille, kun tulimme tänne. Siitä on jo kauan...

-Saanko?
-Mutta eikö teillä ollut jotain Melissan kanssa?
-Pah, se on vaan sellanen lellipentu, älä siitä välitä.
-Aah, okei.

-Nähdään huomenna juhlissa! Milo sanoi iloisesti.
-Juu, hyvää viikonloppua!

-Voi ei, Lara kauhistui, kun näki isänsä ikkunassa. Hän oli varmaan nähnyt kaiken.

-Pieni tyttöni...

-Isä, minä...
-Niin?
-Anteeksi...

-Ei hätää, sinä pidät siitä pojasta vai mitä?
-Toosi paljon, Lara sanoi ja punastui.
-Okei, ei hätää, mutta mistä tuo naarmu?
-Kaaduin tikapuilla...

-Saanhan puhaltaa parantavalla voimallani siihen? Wilson kysyi huvittuneena.
-Heh, juu, Lara sanoi. Eihän se puhallus kuitenkaan mitään muuttanut.
-Minun piti vielä kysyä yhtä asiaa... Lara aloitti.
-Ei enää tänään, nyt nukkumaan!

-Päiväkirja, tänään viimeinkin saimme huoneeni remontin valmiiksi. Teimme herra Jamesonin siskontytön Iiron kanssa minun ja isin vanhan huoneen viereen pienen huoneen, joka on nyt minun omani.

-En ehtinyt kysyä isältä sadonkorjuujuhlasta, mutta ehdin varmaan huomennakin.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Muistoja Britan lapsuudesta:

-Tulemme ihan hyvin toimeen, vaikka sainkin hänen salaisuutensa selville.

-Rakastan häntä ja toivon, että joskus hän voisi rakastaa minua enemmän kuin sitä Marya.

-Toivon kuitenkin, että vaikka hän ei ikinä pystyisi rakastamaan minua, hän voisi rakastaa Britaa, tytärtään.

-Vaikka hänellä onkin oma koti, vanha saluuna, en usko sen tehneen häntä onnelliseksi. Tiedän, että en olen hänen elämänsä rakkaus. En ole hänelle vihainen. Olisin itse tehnyt samoin.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------

HAAA valims!! Eli siis olisi kiva, jos kaikki kommentoijat sanoisivat kummat on paremmat, nämä kuvat vai pelin kameralla otetut. Haluan parhaan lopputuloksen ja siksi vaikeusasteen täytyy olla sellainen mihin pystyn:D